Asuttiin maatilalla. Me, viishenkinen perhe. Minä, pikkusisko ja -veli, äiti ja isä. Sekä lisäksi nuo "ylimääräset": Mummo ja isotäti, isän puolelta kumpainenkin. Elämästä tuli jossain vaiheessa yhtä paskaa.

Ne sito isän kotiin pienestä pitäen. Hirtti kaulasta ketjulla talon nurkalle. Potkivat maahan lyttyyn minkä kerkesivät. Aina se teki parhaansa, eniten töitä, joita isolla tilalla vaadittiin paljon. Ja silti se oli aina se huonoin. Isi oli perheen vanhin lapsi. Nuorimmaisia oli kaksi veljeä ja sisko. Toinen noista veljistä kuoli pumppuvikaan jo nuorena, toinen sairastu skitsofreniaan. Ja sisko, noh, se sai kaiken mitä se ikinä tahtokin. Näistä kolmesta kenenkään ei tarvinnu isän töiden kaltasia rääkkejä kestää. Äiti muutti isän onneksi asumaan tuolle tilalle kun isän veli ja sisko oli jo omilla teillään. Siellä se äiti-reppanakin appivanhempien ja ylimääräsen tädin kanssa asusteli.

Sillon me lapset oltiin jo olemassa, kun ukki kuoli. Sen sydän petti stressin alla: Paljon paperihommia, metsä, lehmät, ravihevoset. Ukin kuolema oli ennenaikanen kaikkeen nähden. Se oli antanu isälle ennakkoperintöö metsästä, mikä oli vikatikki. Eihän ukki voinu tietää kuolevansa niin pian.. Siitä se alamäki viimestään lähti. Isä ei kestäny sitä työmäärää ja vastuuta, sitä kaikkea paskaa mitä sen niskaan kaadettiin. Vuosia se hoiti kaikki mahdolliset asiat, mitä tilalla ikinä oli, makso laskut ja lähetti metsästä tulleita rahoja kaupunkiin sisaruksilleen. Kunnes se ei ilman apuja sitä enää jaksanu.

Muistan hyvin sen ekan päivän, kun se joi. Ekan päivän, kun mie osasin huomata sen olevan erilainen. Olin varmaankin kuuden vanha. Sen jälkeen vuosia oli monta. Aikaa pötkönä, joista en osaa erotella eri vuodenaikoja tai edes vuosilukuja, en kesiä, enkä talvia. Unettomia öitä ja pelottavia päiviä. Niinä vuosina opin vihaamaan sitä petoa, jonka viina synnytti isässä. Huusin sille niin monet kerrat, olin valmis repimään silmät päästä siltä elukalta, kerran löinkin. Ja minua lyötiin. Ihme ettei kukaan meistä seonnut. Selvinpäin se oli maailman paras ja ihanin ja rakastavin isä. Aina halittiin ja pussailtiin kun se ei juonu. Aina se lupas muuttua sellaiseksi täysipäiväiseksi isäksi, käytiin hoidossa, yhdessä ja erikseen, ostettiin lääkkeitä, mutta mikään ei auttanu. Ehkä se ei jaksanu ottaa itteään niskasta kiinni, kun niin monta muutakin asiaa ois pitäny muuttaa. Ja ne muutokset olis pitäny tapahtua jo kauan ennen isää.

Sitten tuli se vihoviimenen päivä. Poikakaverin kanssa oltiin lähdössä kalaan, ja pyydettiin isän venettä lainaan. Se oli niin umpikännissä ja rasittava jorinoineen. Se ei antanu ottaa venettä, vaan vaati päästä mukaan. Sanoin, että jää nukkumaan, en jaksa kuunnella nyt juttujas. Mutta se intti ja intti, horjahteli rannassa kuin känninen lokki. Otettiin siis moottorin sijasta soutuvene ja lähdettiin rannasta. Sinne se jäi pulloineen kiroamaan.

Kohta se ajo kahva tapissa meidän ohi, ei kääntyny katsomaan kertaakaan. Humalaisen silmin katto jonnekin kauas. Ei kuunnellu vaikka huusin, että käänny, isä, mee takasin kotiin, et oo ajokunnossa. Uhkasin soittaa poliisille, otin puhelimen, näpyttelin numerot. Oli liian kaukana käräyttää oma isä. Miksen sitä tehny..

Seuraavana aamuna äiti tuli luokse ja sanoi, että nyt se on varmasti kuollut. Isä oli ollu poissa koko yön. Äiti oli soittanu sille puolenyön aikaan, ja se oli sanonu tulevansa juuri kotiin päin. Moottoria oli korjannu. Ja sen jälkeen kukaan ei ollu kuullu eikä nähny vilaustakaan.

Tämän jälkeen aika kulki nopeasti. Muutama tapahtuma jäi mieleeni: Opettajan halaus koulun pihalla, soitto ajelehtimasta löytyneestä veneestä, poliisiauto pihallamme, pettymys, viha, katkeruus, suru, ikävä. Viimeisestä vuodesta en muista juuri mitään, muuta kuin sen kamalan tuskan. Ne painajaiset, se koulunkäynnin vaikeus, hautajaiset, haju.. Ihminen pyrkii unohtamaan.

Nyt olen virallisesti masentunut. Mikään ei maistu hyvältä enää. Itkettää, on paha olla. Kaverit ja koulu on jääny taka-alalle, mitä en olis itestäni uskonut. Psykiatri odottaa, psykologi ei osannut auttaa. Saisinpa lääkityksen, jotta voisin yrittää nousta taas jaloilleni. Ei tällaista rääkkiä pienen ihmisen pää kestä. Tuskin sydänkään.

Kiitos että jaksoit lukea tilitykseni. Uskotko, että siitä tuli jo parempi olo? Jos tuli mieleen jotain, mitä haluaisit sanoa, jakaa kokemuksia, tai ihan mitä vain, avaa suusi.